Rintalan linja II

Kommentoija oli oikeassa. Sielunlirkuttelu oli alle 200 vuotta kestäneen romaanikirjallisuuden alku ja loppu. Hiukan sitä ennen keksittyä tekstiä painettiin hiljan keksittyihin sanomalehtiin miehille viihteeksi.

Lirkuttelu, tyyppiä “Genoveva, tahi kertomus yhden jumalisen rouvan viattomasta kärsimisestä”. Tuo oli yksi ensimmäisiä kertomuskirjoja ja lajinsa vuoksi naisten ja mummojen mieleen myös Suomessa.

Miesten lukemistojen perikuva voisi olla “Robinson Crusoe” (1719), meillä alkujaan ehkä “Risto Roopenpojan ihmeellinen elämä”, jonka kansakoulu tuomitsi pakolliseksi luettavaksi.

Sitä ennen, kun lukutaito ei ollut niin hääviä, toreille tuotiin painettuja teksti- ja kuva-arkkeja (broadsheet - lubok jne.), ja osaava henkilö luki kolikoita kärttäen tekstiä ääneen ja näytti kepillä kuvia.

Tarinoiden kantaisä runonlaulaja tunnetaan lähes kaikissa kulttuureissa. Kun ihmisillä oli parempaakin tekemistä kuin opetella lukemaan, ammattilainen esitti tarinat ja joukkio istui ja kuunteli tikkana. Hyvin kuuluisia laulajia olivat Homeros ja Orfeus ja meillä Väinämöinen.

Väinämöinen oli lisäksi kirjailija. Hän pyrki runoillaan muuttamaan todellisuutta, ja onnistui usein. Tuonella hän ei menestynyt, mutta Antero Vipunen oli ratkaisu.

Romaanit ovat juuri tuollaisia, kirveen koskematta sanoista tehtyjä veneitä.

Toiminnallisen seikkailun takana oli vuosituhansia jatkunut sadunkerronta.

Robinsonin kirjoittaja, Daniel Defoe, oli keksinyt hyvän ansaintalogiikan. Maassa oli silloinkin kaksi valtapuoluetta - Defoe väärensi vakoilutietoja molemmille ja nosti jatkuvasti hintoja. Tämä on edelleen sotilasvakoilun suuri ongelma. Järjestöt, kuten salainen poliisi, armeijan tiedustelu ja puolueen etevimmät edustajat, tahtovat käyttää aikansa toistensa vakoilemiseen. Vihollisen edustajat saavat kaikessa rauhassa jäljentää sinikopioita tai valokuvata kytkentäkaavioita Minoxilla. Asiasta kirjoitti etevästi ranskalainen Derwent

Ihmiset ovat epätietoisia siitä, mikä on totta ja mikä keksittyä. Paavo Rintalan eräiden keksittyjen henkilöiden mielessä pyörii sama kun hänellä itsellään: oliko Jeesus todella olemassa. Raamatuksi sanotun kirjan ympärillä on kaksi tai tavallaan kolme uskontoa, jotka kaikki tekevät käytännössä aivan muuta kuin Kirja sanoo.

“Nahkapeitturin linjassa” esiintyy myös sosialismin uskovaisia, joiden mielestä vasta Stalin on avannut maanpäällisen paratiisin ovet työtä tekevälle kansalle. Rintala ei itse ajattele näin, eikä hän enää kirjoittanut, kun kaikille kävi selväksi, ettei mitään niin sanottua sosialismia ollut koskaan ollut olemassakaan. Linjan jatko-osa “Valehtelijan muistelmat” näyttää piirtävän aikaisemmasta tuttujen henkilöiden ympärille poliittisen itsepetoksen kuvaa. Kovin se kääntyy Kekkosen kuvailuksi. Kekkonen on Macchiavellin nimeämä Ruhtinas.

Aikalaiset ylistivät teossarjaa ylemmän keskiluokan kuvaukseksi, jollaista oli odotettu vuosikymmeniä. Se nähtiin suomalaisuuden historiana. 

Nyt luettuna modernismin kaikenkattava minäkeskeisyys lyö lukijaa korville. Jo Rintalan kolmessa kirjassa mummosta ja Mannerheimista molemmat päähenkilöt olivat oudon epäuskottavia.

Kirjailijan näkyy olevan vaikea pitää mielessään, että lukija on itsekeskeinen. Lukija ihastuu, jos hänelle tulee tunne, että tässä kerrotaan minusta. 

Jutun kuva korvaa sen, mikä tähän kuuluisi Grünewaldin kuollut ristiinnaulittu. Rintala etsi hyvyyttä, totuutta ja kauneutta, löytämättä. Katse 25:een vuoteen hänen kuolemastaan ei kerro, että nuo päämäärät ovat ennallaan. Katse kertoo, että ne ovat kovin etääntyneet - ehkä unohtuneet. Kyllä maailma on nyt orpo.

Rintalan linja

 Paavo Rintalan nimi on unohtumassa, koska hän ei ollut kirjailija.

Kirjailija on henkilö, joka on todellisuudessa kiinnostunut vain itsestään, ei muista, ja näkee muut ihmisiksi väitetyt oliot vain esteinä polullaan tai tikkaina, joiden päälle voi astua ponnahdellessaan. Vallitseva tunne on itsesääli ja tarina on usein järkyttävä: miten en saanutkaan toista piparkakkua kahvipöydässä 37 vuotta sitten, ja ennen kuin itse huomasinkaan, luulin hukanneeni piponi.

Rintalan pääteokseksi nimetty “Nahkapeitturin linja I-II” ja niihin liittyvä jatko “Valehtelijan muistelmat” ovat lähes 40 vuoden takaa, ja Rintala itse kuoli noin 25 vuotta sitten. Hänen aiheitaan ei voi oikein käsitellä tutkimuksissa eikä sairaskertomuksissa: luottamus maailmaan, usko onneen edes kitsaasti annosteltuna, totuuksien muokkaaminen todellisuudesta, tiedon tietoisuudesta.

Ryhdyin selvittelemään, miksi en ollut lukenut tuota nahkapeitturia enkä sitten tekijän myöhempääkään tuotantoa, mutta aikaisemman kyllä. Kirja sai erinomaiset arvostelut, mutta hakemistoista näkee, että Rintalan sankka valtionpalkintojen ja muiden kunnianosoitusten sarja alkoi tyrehtyä niiden jälkeen.

Tämä on blogi, ei arvostelu. Siis olin hyvän päivän tuttu Rintalan kanssa, en enempää. Huvittavasti olin selvillä hänen monien kirjojensa paikoista, kuten Oulun Raksilasta, jonka kyljessä olin armeijassa 60-luvulla, ja etenkin uudempien kirjojen ympäristöstä, joka on vain hieman naamioitu naapurikylä täällä Kirkkonummella. Kirjailija perheineen asui siellä kauan. Siten tiedän, että hän pysytteli aika tarkoin etäällä sosieteetista.

Viimeksi ilmoitettu, ilmoittajien sopivaksi arvioima tieto kokokirja-alan liikevaihdosta, on 270 miljoonaa euroa. Siinä ovat e-kirjat ja ä-kirjat mukana, ja merkittävä osa on oppimateriaalia. Summa on tosi pieni..

Oikeastaan kukaan ei ole edes Pohjoismaissa löytänyt ja julkaissut tietoa siitä, kuinka monta kappaletta jotain mainittavaa kirjaa on todellisuudessa myyty. Kustantajat ilmoittivat ennen vain painoksia, ja se nyt on täysin epämääräistä. Alennusmyynnit eivät muuta asiaa, jos pohditaan,kuinka monta lukijaa jokin nyt merkittäväksi tiedetty teos sai. Tarkoitan sellaisia kuin Sillanpään “Hurskas kurjuus”, joka oli ehkä ainoa myötätuntoinen ja jonkinlaista tasapainoisuutta tavoitellut kuvaus vuoden 1918 tapahtumista. Ja tilannetta sekoittaa vielä kirjastolaitos ja oppikoulujen “pakolliset kirjat”.

Paljonko Suomess on ollut ja on nyt kirjojen lukijoita? En tiedä. Lisäksi olen itse opettanut kymmenille ihmisille, miten kymmenen minuutin selailun jälkeen kirjasta voi kirjoittaa tyydyttävän kuvailun, siis lukematta sitä. En ole vieläkään lukenut Toivo Pekkasen romaania “Tehtaan varjossa”, mutta jo lukiolaisena kirjoitin siitä (maksusta) monta kotiainetta. Hinta oli rasia Bostonia.

Aikamme kansantauti on sama kuin ennenkn, psykoosi. Se on välinpitämättömyytta siitä, miltä toiisista tuntuu. Aikamme muoti on ahneus. En muista tavanneeni jättiläimäisiä rikkauksa hankkinita ihisiä, jotka eivät olisi korkeaa iässä kuolleet katkeruuteen.

Tällä hetkellä aitoa mielenkiintoa Paavo Rintalaan osoittaa vain kirjailija Juha Seppälä. pitkävihaisimmat muistavat Rintalan teoksesta “Sissiluutnantti”. Se herätti kohua sota-ajan upseerien häpäisemisestä. Sitä taas kukaan ei muista, että elokuva “Pojat” ei perustunut Vesa-Matti Loirin, vaan Paavo Rintalan romaaniin, jonka Loiri ja Mikko Niskanen yhdessä pilasivat vaihtamalla inhimillisyyden liikatunteellisuuteen.

“Nahkapeitturi” eli nahkuri eli etenkin jalkineisiin tarvitun nahan parkitsija tuo mieleen Aleksis Kiven, joka sitä sanaa käytti. Rintala kuvaa hienosti kaksi Talvisodan ihmettä. Toinen eli kaikkien edelleen tuntema Talvisodan henki, ilmeni sotilaiden ja melkein koko kansan yllättävänä yksimielisyytenä. Toinen talvisodan henki lakkasi olemasta todellisuutta muutaman viikon kuluttua maaliskuun rauhasta 1940 eikä toistunut Jatkosodan alussa. Herrasväki ryhtyi heti taas herrasväeksi ja entiset nälkiintyneet ja heidän lisäkseen sotalesket ja sotaorvot kiskoivat taas ruokansa jostain nyrkit verillä.

Rintala kuvaa ehkä paremmin kuin historiantutkimus, miten pihalla Paasikivi ja Kekkonen olivat. Vakaumuksen pasifistina Rintala saattoi vaikuttaa myöhempään ja jälkimaineeseensa asettumalla aika selvästi sen epävarman tulkinnan taakse, että Stalinille olisivat riittäneet lokakuussa 1939 esitetyt ehdot. Sitä vastoin hänen suhteellisen kielteinen kuvansa Mannerheimista on tulkintana kyllä perusteltu. 

Koska Rintala ei ollut sosialisti eikä fasisti eikä koko iän kestäneestä painiskelusta huolimatta liioin uskollinen kristitty, hänen kuvauksensa Suomen kahdesta historiasta on hyvin merkittävä, varsinkin kun se on taas niin ajankohtainen.

Se on raskaampi lukea kuin “Tuntematon sotilas”, muta silti hyvä, loppua kohti hiukan hajoava kuvaus keskiluokan ja ylemmän keskiluokan elämästä.

Sen lukeminen on hiukan tuskallista, koska sieltä löytää usein oman kuvansa vähemmän mairittelevassa yhteydessä.

Mutta suositelen. 

Seitsemän viisasta lakimiestä

 

“Seitsemän viisasta miestä” on maailman vanhin ja laajimmalle levinnyt tarinasikermä. Suhteellisen niukka yhteenveto löytyy Wikipediasta haulla “Seven Sages”. Usein viitattu esimerkki on Sinbad (Sindibad), jonka sanskritinkielinen versio on yli kaksi tuhatta vuotta vanha. Vanhan testamentin Salomon tuomio on hyvin tyypillinen. Hyvä kertomus, paha kertomus, yllättävä ratkaisu. Mukana on myös karmea vitsi: elleivät äideiksi itseään väittävät itse tiedä, kumpi on synnyttänyt vauvan, lyötäköön lapsi miekalla halki niin että molemmat saavat oman puolikkaansa. Ja viisaus on se, että oikea äiti kauhistuu mutta väärä ei.

Lakimiesten tunnus on edelleen miekka ja vaaka. Olisiko se tämän tarinan perua?

En mene kieltämään, etteikö minusta itsestäni olisi tuomarina toimiessani joskus tuntunut, että riita ratkaistaan samalla tavalla kuin vaatteita ennen ratkaistiin eli ratkottiin partakoneen terällä. Ja vielä vahvemmin: riitaveljille ei jäänyt mitään hyödyllistä.

Seitsemän viisaan joukossa - meidän nurkilla ehkä parhaiten tunnetussa antiikin kreikkalaisessa muunnelmassa - viisaista on vain yksi lakimies, ateenalainen Solon, joka keksi lainsäädännön ja oikeudenkäynnin.

Muita viisaita lakimiehiä ei ole toistaiseksi ilmennyt, vaikka tarjokkaita on ollut.

Suosikkini on suomalainen versio, jossa poika joutuu vaaroille alttiiksi mutta päätyy paaviksi, ellei sitten kuninkaaksi, koska on niin etevä, että ymmärtää eläinten kieltä ja saa siten tietoa, jota muilla ei ole.

Minulla on ajatus, kun panen “lakimiehen” otsikkoon. Termi muuten on nykyisin “juristi”.

Tietenkin usein ajatellaan, että lakimiehet työskentelevät rikosasioitten ja oikeusriitojen kanssa. Tämä on totta - mutta viimeksi kuluneet 1 000 vuotta ja edelleen hyvin tärkeä oikeudellinen ala on maa- ja vesioikeus.

Suomea on koskettanut erittäin syvällisesti maanjako ja asutus. Ne liittyvät välittömästi toimeentuloon, nimenomaan ravintoon. Ne liittyvät talouteen eli siis rikkauteen ja köyhyyteen.

Tällä hetkellä ympäristöongelmat peittävät näkyvistä ongelman laajuuden. Jopa Pentti Linkola ja ennen häntä Reino Kalliola ja sitten myöhemmät vihreät keskittyvät eläimiin ja kasveihin tai suoraan hiilinieluun, joka on puolitieteellinen termi.

Aikaisemmin maanomistus ja maanvuokraus oli keskeinen kansalaissodan ja sen jälkiseuraukset aiheuttanut tekijä. Toisen maailmansodan jälkeen maanhankinta oli koko Euroopan mittakaavassa valtava operaatio, joka onnistui. Monien kirjoittajien ja kirjailijoiden sävynvalintojen vuoksi etenkin kylmien tilojen eli rakentamattomien maa-alueiden osoittaminen evakoille ja rintamamiehille leimattiin niin syvästi “herrojen” pahuudeksi, että tuo mielikuva on edelleen tallella. Asian toinen puoli on ainakin puolen miljoonan suomalaisen pitäminen hengissä sodan päättymisen jälkeen. Viisaammat tiesivät jo 1945, että ratkaisu on väliaikainen mutta kaikki ei riipu suomalaisista. Noin neljännes äänestäjistä odotti esimerkiksi jonkin mallista kommunismia, joka toisi mukanaan väljemmät maat ja raatamista helpottavat koneet.

Englannissa koko yhteiskunnan tuhannen vuod muutokset voi lukea yhden oppisanan ympäriltä: “enclosure”. Vuodesta 1077 sotaisa yläluokka työni köyhiä pois yhteismailta ja aitasi pienetkin viljapellot lammaslaituuksi, koska villasta sai hyvän hinnan. Myös 1600-luvun sisällissota (Stuartit, Cromwell) selittyy tältä pohjalta. Teollistumisen alkaessa 1800-luvulla metsät oli käytännössä hakattu ja vilja hankittiin ostamalla tai varastamalla.

Meillä isojako oli valtava muutos. Yleensä kylät hajotettiin, ja asiaa ajoivat muun muassa aateliset, jotka eivät pitäneet siitä, että maanmoukat jupisivat keskenään savuisissa pirteissän. Kotikuntani sinänsä kummalliset nauhakylät - kymmenenkin kilometriä komeita taloja vieri vieressä joen äyräällä ja huonot ihmiset kilometrin tai kahden päässä pikkumurjuissa.

Kun menin kansakouluun, enemmän kuin kolme neljästä suomalaisesta sai toimeentulonsa maasta ja metsästä. Tällä hetkellä osuus on noin kolme sadasta.

Jottei kenenkään tarvitsisi kysyä, omat isovanhempani olivat kaikki maaseudun maattomia ja käytännössä kouluttamattomia. Nousun reitti oli käsityöläisyys. Itse olen suvussani isäni jälkeen toinen yliopistossa koulutettu ja neljäs yloppilas.

Säännötön

 

Pöysti erosi siirtyäkseen digitaalisten ongelmien ja eurooppaoikeuden selvittelyyn asianajajana.

Tämä on nyt Sanna Marinin jälkeen toinen tapaus, jota en onnistu sovittamaan ajatusmaailmaani.

Minusta ei ole laitaa, että oikeuskansleri ja pääministeri siirtyvät tietoineen ja taitoineen kaiken kontrollin ja julkisuuden tavoittamattomiin.

Selitän teille, lukijat. Esimerkiksi kirkkaasti perustuslain ja ihmisoikeuksien vastainen rajalaki oli mielestäni hyvä asia. Arvaukseni: itärajan aitaamiseen ja sulkemiseen vaikuttivat erittäin paljon tiedot, jotka ovat peräisin Suomen harjoittamasta sotilasvakoilusta.

Vakoilu on Suomen kaltaiselle maalle niin tärkeää, että siitä tinkiminen olisi rikollista. Ei se ollut viimeinen kerta, kun 1939-1944 sekä Suomi että Neuvostoliitto osoittivat käsittämätöntä tietämättömyyttä siitä, mitä rajan pinnassa tapahtui.

Sotilaalliseen valmiuteen kuuluu välttämättömästi se, ettei vastapuoli tiedä tarkoin, mitä me tiedämme. Esimerkiksi että Suomenlahdella kulkevat median mukaan tuntemattomat alukset tunnetaan potkuriäänten perusteella.

Olen henkilökohtaisesti tuntenut ja tavannut henkilöitä, jotka ilmavalokuvasivat rajaseutua myös Neuvostoliiton puolelta välirauhan aikana 1940 ja jotka kävivät jalan toteassa, oliko Vienanlahden etelärannalle todella saatu syntymään rautatie, joka vähentäisi dramaattisesti eteläisemmän Muurmannin radan osan merkitystä. Oli sinne. Ja maasto oli hyvin vaikeaa.

Senkin tiedän, miksi isoisäni ei saanut vuoden 1924 jälkeen kunnon työtä eikä edes kohtuullisesti rahaa. Tiedon hankkijoilla ja haltijoilla on taipums muuttua epäluotettaviksi. Ennen maailmassa keskeinen syy siihen oli viina.

Menestyvien henkilöiden ongelma on joskus “afluenssa”. Sanan (afluenza) keksivät John de Graaf ja hänen kanssakirjoittajansa runsaat 20 vuotta sitten. Kirjoitin asiasta tähän blogiin vuonna 2008. 

”Tarttuva tauti, jonka oireita ovat rajattoman ahneuden aiheuttama ahdistus, rasitus, velkaantuminen ja luonnonvarojen korvaamaton ylikäyttö.”

Silloin en osannut ihmetellä, miten ihmisten tappaminen on jäänyt muodista, vaikka se historiallisesti on ollut yksi biologisen lajimme rakkaimmista harrasteista.

Asia tuli nyt mieleeni, kun muistin erään tuttavani tädin, joka oli aivan kuin Tšingis-kaani, vain isompi ja väkivaltaisempi.

Mutta Putin otti Stalinin keinot käyttöön Ukrainassa havaittuaan saman kuin Hitler myöhemmin. Tavallisia, kunnon ihmisiä ei tarvitse juuri edes kouluttaa murhaajiksi. He tekevät sen itse.

Näin ruotsista suomennetun kirja, joka on täynnä toisen maailmansodan kuvia väreissä. Photoshopistakin löytyvät, AI-pohjaiset filtterit ovat nykyisin niin hyviä, ettei jotain Hitlerin ja Göringin kuvia erota paljain silmin sellaisista, jotka olisi otettu eilen hyvillä uutiskuvaajan laitteilla.

Minulla on ollut parikymmentä vuotta video, jossa on aitoa värillistä uutiskuvaa tuosta sodasta. Virallisten, Hollywoodista kuuluisan George Stevensin johtamien elokuvamiesten joukossa oli yksi, joka kuvasi käsivaralta silloin upouudelle värimateriaalille. Tuon videon järkyttävin jakso on amerikkalaisten ja englantilaisten sotilaiden kuvat, kun he tunkeutuvat Bergen-Belsenin keskitysleirille ja näkevät, mitä siellä on tehty. Ja saksalaiset Sonderkommando-miehet osoittavat sormella toisiaan. Kirja kuvineen ei ole kovin hyvä. Mielestäni teksti kuvittaa paremmin kuin kuva, useimmiten.

Ehkä Pöysti ja Marin ovat siirtyneet tärkeisiin tehtäviin. Ehkä asia ei ole niin. En tiedä. Isäni oli oikeasti kiukkuinen, kun kieltäydyin siirtymästä kerran kolminkertaiselle ja kerran kuusinkertaiselle palkalle. Ratkaisuni oli mielestäni oikea. Tänäänkin on luvassa färssiä, koska jauheliha oli tarjouksessa. Pidän lihamurekkeesta samalla tavalla kuin Karhukoplan jäsen 176-861 kaurapuurosta.

 

Ah eikö se ole

Vuosikymmeniä olen yllyttänyt tässä blogissa kakkia lukemaan mieluummin huonoja kirjoja kuin hyviä kirjoja. Koska minulla on kielivika eli se painuu poskeen, 3ehdottaisin nyt Armas J Pullaa. Muutkin kuin Ryhmy-kirjat ovat erittäin hupaisia ja eräät jopa ylösrakentavia.

Joskus ennenkin olen maininnut, että ollessani renkina korkeimmassa oikeudessa tulin kerran käymäesteiden vuoksi sisään Espalta, vaikka se ovi olikin varattu suomalaisille suurmiehille, joita siellä oli silloin 23 + kansliapäällikkö. Meneillään oli portaikon remontti, ja pinkopahviin li naulattu firman nimi “Entisöinti Pulla Oy”. 

Tunsin kirjailijan, koska toimitin pari hänen kirjaansa Otavassa vuonna 1965. Hän oli sitä lajia erikoinen viipurilainen, että hän jutteli rauhallisesti ja hauskasti, vailla halua hukuttaa kuulijaa sukkeluuksiinsa. Itse hän mainitsi, että hyvin usein hän joutuu vastaamaan kysymykseen, mikä hänen oikea nimensä on. Se oli Armas J. Pulla, ja suvulla oli Viipurissa maalarinliike. 

Muistelen että varhaistuotannossaan hyvin etevä Jari Tervon hänkin maalausliikkeen tai maalikaupan poika, Rovaniemeltä. Jos joku ottaa vastatakseen, kertokoo minulle samalla, oliko “Olli” (Väinö Nuorteva) edes väärän puun kautta sukua neuvostokasvatti Kerttu Nuortevalle, josta on elokuvakin.

(Lähellä oli Viipurin Romu ja Lumppu, josta tuli omistajan muutettua sukunimensä edelleen täysillä toimiva Kuusakoski Oy, erikoisalana ongelmajäte.)

Pulla arveli, että suosittu väärinkäsitys johtui naapurihuoneessa Otavassa istuneesta Viljo Marttilasta, ystävien kesken vain “johtaja Marttila”, joka käytti nimimerkkiä Jukka H. Puntari ja sommitteli lehtiin kilpatehtäviä. 

Hänen veljensä, Heikki Marttila, käytti Hesarissa nimimerkkiä Arijoutsi ja talvisin kamelinkarvatakkia. Nimimerkki oli almanakassa etunimenä vuoteen 1949 ja voi perustua keisarin nimeen Hadrianus. Siitä on johdettu huomattavasti suositumpi nimi Ari. “Agapetus” ,uuten on kreikkaa ja tarkoittaa “rakastettu”. Yrjö Soinille se sopi hyvin, oska henkilönä hän ei ollut lainkaan rakastettava. Sen sijaan hän kirjoitti maan parhaisiin kuuluvat humoreskit (“Aatamin puvussa ja vähän Eevankin”, “Asessorin naishuolet”, Hilman päivät”. Erään kirjan nimikin on mainio, “Kaikkien pappien täti”. Kukaties Koneen rahoittama Sursillien suku-tutkimus sai virikkeen juuri tästä? Ainakin puolet suomalaisista on uumajalaisen Sursillin (suomeksi “hapansilli) jälkeläisiä 1500-luvun alusta. Vihje kotouttamisen vastustajille - maahanmuuttajalle voitaisiin esitellä hapansilli. Jos hän kestää sen, hän kestää paljon muutakin.

Kun ihmettelin, että venläisiä klassikkoja kuitenkin suomennettiin pari sotien välisenä aikana, Heikki A. sanoi, että piti keksiä Veli Giovannille töitä. Tuo nimimerkki oli Hj. Viherjuuri (etunimet Hillari Johannes), joka puolestaan houkutteli kustantajan kelpuuttamaan painokoneisiin turhan ja ikävystyttävän A. Tšehovin neljä näytelmää, kun hänen tuttavansa Eino Kalima oli ne suomentanut piilotellessaan ystäväänsä K. Stansilavskia Grankullan kylpylässä, joka oli vielä muutama vuosi sitten Kaunialan sotavammasairaala, jossa isäni vietti viimeiset vuotensa.

Ilmari Kianto, Vaasan Jaakkoo ja mikäli mahdollista vieläkin oikeistolaisempi Hurja-Hilja Riipinen muuten olivat Moskovan maistereita eli opiskelleet yliopistolla venäjää onnistuneesti.

Ihastuin kovasti, kun löysin näitä blogeja järjestellessäni (nyt 0,7 gigatavua) kommentin, jonka kirjoittaja sanoi harrastavansa ja oikein etsivänsä vanhentuneita tietokirjoja. Siinä vasta mies! Tosin hän mainitsi Ilmari Jäämaan “Nuoren kokeilijan ja keksijän kirjan”, joka oli meille kaikille rakas. Itse harmittelin vieläkin, että päästin kaatolavall vanhempieni kodista suurenmoiset “Uusin tieto I-IV” ja “Tietojen kirjan I- VIII”. Onneksi minulla on omta takaa “Tekniikan käsikirja” vuodelta 1937.  Matematiikka · mekaniikka · lujuusoppi · konetekniikka · lämpö · mittaus · statiikka.

Otsikko on kirjastaa, joka teki minuun lähes yhtä syvän vaikutuksen kun Dale Carnegien “Miten saan, ystäviä, menestystä ja vaikutusvaltaa”. Nimittäin Lin Jutangin “Maallinen onni”.

“Leikata punaista melonia terävällä veitsellä… Ah, eikö se ole onnea!”

Tavallinen ihminen

 

Iltapäivälehdet ovat hyvin hyödyllisiä. Miellyin huomattuani, että tällainen lehti oli löytänyt riittävän arvostelukyvyttömän asianajajan kertomaan, mitä tavallisen ihmisen ei missään tapauksessa pidä tehdä tavallisen kuolemantapaukse jälkeen, ettei joutuisi kiipeliin perinnön vuoksi.

Koko perintö ja osa omista voi mennä veroihin, vaikka perintö olisi tavallinen talo tavallisessa paikassa ja yllättävän pieni määrä säästöjä.

Minä en uskaltaisi neuvoa ketään, koska olen hoitanut ja ratkaissut näitä asioita vasta vajaat 60 vuotta. Ne ovat näet yllättävän konstikkaita.

Ainoa neuvoni on: kysykää joltain, joka osaa. Ei siis esimerkiksi naapurin kissalta. Varautukaa maksamaan neuvoista. Pakollisesta perukirjoituksesta joudutte jok tapauksessa maksamaan.

Niin, ja varokaa sukulaista, jollaisia on kaikilla sanomassa, että hänpä insinöörimiehenä tekee paperit ja asia on sitä myöten selvä.

Ei ole.

Varokaa myös esimerkiksi blogia pitäviä juristeja. Perusjuristi ei tiedä höykäsen pöläystä jäämistöoikeudesta.

Minä nyt tässä kirjoitan, koska tänä vuonna olen tehnyt kolmessa eri tapauksessa paperit. Ja jo 1960-luvulla olin selvittelemässä koti-kihlakuntani ennätysriitaa, jota käsiteltiin tuomioistuimissa 32 vuotta. Kun kaikki perilliset olivat kuuliaisesti itse, kukin vuorollaan, kuolleet, muuan jälkeläinen kertoi, että perintöriidan syy oli tiedossa. Alkuperäisen vainajan isälle oli tarjottu kerran kuolintalossa kahvia korvattomasta kupista patapenkin vieressä, vaikka lentomestari X:lle tuukattiin kamariin. 

Asia on mielessä, koska kuulun itse ikäni ja terveyteni vuoksi seuraavaksi kuoleviin, ja joku olisi halunnut minulta mahdollisesti rahanarvoisen tavaran. Amerikalaisen kultadollarin, jota käytän paperipainona, hinta on muuten tällä hetkellä 627,19 euroa. Se painaa unssin.

Kuolleen tai kuolemaa tekevän omaisuuden ennenaikainen jakaminen voi johtaa vielä suurempiin ongelmiin kuin riittämätön, vainajaehdokkaalle itselleen suullisesti tehty ilmoitus, että ei halua pesästä mitään. Vai haluaisiko joku itse vastuuseen kuolleen pankkivelasta, jota minun tapauksessani on?

Eilen ajattelin lopettaa propagandan lukemisen ja pitkien elokuvien katsomisen puolesta. Kysyin kirjastossa erästä Paavo Rintalan kirjaa, jossa on hieno kuvaus, miten Viipurin seudulla sukukokouksessa neuvottiin päättäväisesti lääkärin puheille sukulaista, joka rohkeni maanpetoksellisesti epäillä Mannerheimin ja Hitlerin voittoa, kun Viipuri paloi jo 10 kilometrin päässä ja puskoissa laahusti kiväärinsä ja saappaansa hukanneita suomalaisia sotamiehiä ja majureita matkalla jalan Lappeenrantaan tai Vaasaan.

Kirjastonhoitaja kysyi uudelleen kirjailijan nimeä, ja kun sanoin “Rintala, Paavo), kävi ilmi, ettei hän ollut kuullut sitä ennen. Kysyin miten olisi Veijo Meri. Sama vastaus - tuntematon kirjastonhoitajalle. Kysyin vielä: onko teillä Kiven “Seitsemän veljestä”. Kirjastonhoitaja kysyi:” Onko se genrekirjallisuutta?”

Saan syyttää itseäni. Olinhan itse katsonut verkosta, että näiden kahden ja samoin Haavikon, Saarikosken ja Joenpellon lainauskertoja oli vuodessa 0.

Kerron tämän Viipuri 44 -vaiheen ajatellen tämän viikon mediatapahtumia. Mitä hankalampi tilann on, eitä sitkeämmi tavallinen ihminen puhuu asian vierestä, esimerkiksi sanojen merkityksestä, sen sijaan että tekisi jotain, esimerkiksi juoksisi pakoon.

Olen tavallinen ihminen. Toisaalta olen kuitenkin kaivonkatsoja. Kotona autoni paikalla, yleensä vasemman takarenkaan vieressä, on viemärikaivon kansi. On tullut tavaksi katsoa sitä, koska se voi olla etenkin talvella liukas.

Mielialani kuiitenkin nousee, koska muistan, miten ihailemani putkimies K. nosti tuon 72 kg painavan valurautakannen käsin eli oikeastaan sormilla. Itse tarvitsin voimani päivinä sorkkaraudan, ja silti oli syytä olla tarkkana.

Kumpi ompi

 Luin Jani Kaaron uutuuskirjan "Massahysteria".

Suosittelen sitä teille.

Viis minä siitä, oliko se aivan niin suurenmoinen kuin Hesarin arvostelu väitti. Itse sain siitä yhden uuden ja yhden erittäin mielenkiintoisen ajatuksen. Se on paljon. 

Kirja tulee saamaan palkintoja, ja se on hyvä se.

Koska kirja on pätevä ja asioita on paljon, arvaan että te, lukijat, pysähdytte hiukan eri kohdissa tuumimaan että kas - tuota en ole tullut ajatelleeksi. Ja tämä taas riippuu omasta taustastanne.

Siitä otsikko ja kuva. Vanha laulu on tyhmä mutta hauska: kumpi ompi parempi, pusu vaiko baakelsi…

Tyhmyys on siinä, että vastaus on niin selvä, joskus toinen, joskus toinen.

On hauska lukea esimerkiksi, miten tietoisesti valheellinen propaganda kehitty US:ssa I maailmansodan aikana osittain silloisen presidentin Woodrow Wilsonin toiveesta. Amerikkalaisten enemmistön mielialoja ja ja mielipiteitä oli muutettava, jotta maa voisi liittyää sotaan Saksan keisarikuntaa vastaan. Tuon pyrkimyksen perusteet olivat osittain sotilaallisia, ja ne tuottivatkin tuloksen.

Kun sota sitten yhtäkkiä päättyi marraskuussa 1918, eräskin propagandatehtävissä mukana ollut henkilö sai nerokkaan ajatuksen. Mitä jos samoja keinoja käytettäisiin  tavaroiden myymiseen Amerikassa amerikkalaisille. PR eli markkinointi oli keksitty. Menestys oli suunnaton, ja ihmiset alkoivat ensin siellä ja aika pian Euroopassakin ostaa selvällä rahalla kaikenlaista, mitä he eivät oikeastaan tarvinneet. Jopa Henry Ford joutui peräytymään ajatuksistaan, koska kilpailijat osoittivat, etteivät ihmiset halua ensisijaisesti hyviä ja toimivia autoja, vaan näennäisesti hiukan hienompia autoja kuin naapurilla on.

Minulle henkilökohtaisesti muuan esimerkki tuosta ajattelustaon Mustang, joka oli tosi hienon näköinen mutta hengenvaarallinen, koska se alkeellisten iskunvaimentimien ja ja surkean pyöränripustuksen taki heitti vetävät takapyörät pikku töyssystäkin ilmaan, kääntyi poikittain ja meni metsään.

Olen ymmärtänyt, ettei nyt kiinalaisomisteisen Volvon johdonmukainen turvallisuuteen ja kestävyyteen panostaminen tehoa amerikkalaisiin eikä moniin muihinkaan tänäkään päivänä. Joskus kiusoittelen ihmisiä sanomalla pokkana, että Toyota Corolla on maailman paras auto. Kun avaimesta kääntää, moottorikäynnistyy.. Aina. Ja kärry kestää ainakin parisataa tuhatta kilometriä nikottelematta. Vastaus on aina sama: mutta kun se on niin persoonaton. Niin on.

Koska rakastan myös vanhentuneita puujalkavitsejä - kuuluisa suomalainen tenori mainosti ennen sotia Suomen Kuvalehdessä eräitä savukkeita korostaen, etteivät ne mitenkään rasita hänen kurkkuaan, Ihmettelijöille hän sanoi, että hän puhui totta, koska hän ei tupakoi ollenkaan. Joten Sevilla ei karhenna hänen kurkkuaan. Mikä oli todistettava.

Tämä on siis esimerkki propagandasta.

Ja minua mietityttävä ongelma on tässä: olen käyttänyt suurimman osan elämääni tuomioistumissa, joiden pyrkimys on ohjailla lainkäyttöä, ja lisäksi olen istunut eduskunnan valiokunnissa asintuntijana. Yli viisikymmentä vuotta minua on häirinnyt, ettei valtiolla edes ole elintä eikä se käytä konsultteja selvittääkseen, mitä lain muutoksilla todellisuudessa on saatu aikaan. Muistan esimerkiksi, kun olimme opetusministeriön virkamiehen kanssa täysin eri mieltä siitä, onko VHS-kasettien ja juuri käyttöön tulleitten DVD-levyjen suojaaminen häiriöraidoilla luvatonta kopioimista vastaan elämän ja kuoleman kysymys. Arvoisa ministerin mies voitti. En muista nähneeni missään edes rivin mainintaa, kun noin kahdessa vuodessa kävi ilmi, että tekijänoikeuksista kimeimmin huutaneet suuryhtiöt eli tallenteiden tuottajat olivat vähin äänin luopuneet näistä teknisistä keinoista.

Jos haluatte nähdä rikollisen kuvanauhan, kaapistani löytyisi . Pena Pajukallio teki sellaisia Peter von Baghille ja minulle. Voi voi. Molemmat ovat kuolleet - ja lukemisen taantumisesta huolestuneet eivät edes huomaa, että myös vakavasti otettavien elokuvien suosio laskee laskemistaan. Epäilen, ttä syy on, kuten Jani Kaarokin antaa ymmärtää, asiakkaan korvien välissä.

Luulo

 

Lakimiehiä epäillään tarpeettomasta sanojen vääntelystä. Epäily ei ole aiheeton. Toisaalta muutakaan ei voi. Rikoslaki määrää rangaistuksen petoksesta. Miestä joka pettää vaimoaan tai vaimo, joka on petollinen miehelleen, ei voi rangaista petoksesta.

Peruskurssilla jo opetetaan että tuo rangaistava teko, jonka nimi on laissa petos, koostuu neljästä tunnusmerkistä: erehdyttäminen, erehdys, erehdyksen vallassa tehty määräämistoimi, omaisuusvahinko.

Jos hetken katsotte tuota, ymmärrätte, että näitä juttuja on suhteellisen vähän. Ostaja erehtyy arvioidessaan ostavansa hyvän käytetyn auton, kun käy ilmi, että hän ostikin huonon käytetyn auton. Teko ei ole petos. Lain “erehdys” ei tässäkään kohden tarkoita arviointivirhettä.

“Arviointi” tarkoittaa etenkin asiaa, joka ei ole mitattavissa tai punnittavissa. Esimerkiksi kirjoituksen tai lauseen “loukkaavuus” on vain arvioitavissa, koska yhdelle koiran sanominen piskiksi on loukkaavaa, toiselle ei. Lehdessä kuvailtiin Turussa hyvin tietämääni Rettigin palatsia. Tapasin lukiolaisena ostaa piippuuni kioskilta “Retkun sotkua” ja sain siis Rettigin sekoitusta. Rohkenen arvata, että tuohon aikaan vielä alalla ollut suku oli kiinnostuneempi rahasta kuin tuotteensa nimen häpäisemisestä.

Sanon joskus myös itseäni paremmassa seurassa:” Anteeksi, hetki. Minun pitää ajaa eräs asia.” Olen siis ollut virallisesti asianajaja, joka on suojattu ammattinimike. Ja kysymyksessä on niin sanottu pienempi asia.

Vuonna 1938, kun synkät varjot jo laskeutuivat Euroopan ylle, valmistui eteväksi tiedetyn lakimiehen huolellisesti laatima mietintö ja ehdotus lakiesityksestä avioliittoa solmimattomien henkilöiden rankaisemisesta. Myhempi 2avopari”, joka sekin lienee sanana unohtunut, oli tuohon aikaan “susipari”, ja tällaisen järjestelyn naispuolinen osakas oli “pullahiiri”. Laista taisi poistua vasta sotien jälkeen jännitävä rikosnimike “salavuoteus”, joka tarkoitti sukupuoliyhdynnän harjoittamista avioliittoa solmimatta. Jos joku onneton harjoitti sitä olessaan avioliitossa toisaalla, rikoksen nimi oli “huoruus”.

Siis takaisin eilen esillä olleeseen jumaluusoppiin. Minun on joskus vaikea saada itseltäni suunvuoroa ja joskus pyydän kokouksessa seuraavan ja sitä seuraavan puheenvuoron. Monesta syystä arvostamani keskustelukumppani, myöhempi ministeri ja tohtori ynnä muuta, kysyi kerran sen aikakauden tapaan: uskotko sinä Jumalaan. Sanoin että minua kiinnostaa, uskooko Jumala minuun. Kumppani näytti pitävän tuota näsäviisautena.

Se että kysymys on ollut 300-luvun kirkolliskokouksista alkaen uskomisesta eikä tietämisestä, on iso asia. Vanhimpien laestadiolaisten aikoinaan suosimassa 1700-luvun raamatun suomennoksessa sanottiin, että usko Jumalan pääll’. Olen huomannut, että nykyteologit eivät yleensä huomaa, että tuo ei ole pelkkä svetismi (tro på Gud), vaan täsmällinen kysymys Jumalan olemassaolosta. Eri asia on uskoa esimerkiksi Jumalan väiitettyihin käskyihin ja kieltoihin. Ja sitten on myös lakikielen käyttämä usko, joka tarkoittaa oikeastaan luottamusta “Hyvässä uskossa tehty oikeustoimi.”

Tuo uskomista tarkoittava kreikan sana, josta meillä on sivistyssana “hypoteesi”, muuten jäi poikittain kurkkuun jo Hieronomyksen porukalle, kun ei se käänny latinaksikaan. Siitä tuli väkisin “substantia rerum” ( Hepr. 11:1), ja siitäkös riita repesi. Asioiden aines eli ikään kuin olemus.

Mutta teologiasta apinoihin. Trump ja alle puolet amerikkalaisista eivät usko, että kuolemanrangaistus ei vähennä murhia. Huomatkaa, sanoin “usko”. Minä uskon, mutta perusteluni ovat tilastotieteellisiä. Tapasin petkuttaa opiskelijoita sanomalla vain, että henkirikoksen tekemiseen ei liity harkintaa, vaikka rikoksen tekemistä olisi harkittu paljonkin. Vain harvoin joku huomasi kysyä: entä palkkamurhaajat. Siihen vastasin: kylmäverisiä palkkamurhaajia on äärettömän vähän. Useimmat palkkiosta murhaavat ovat erilaisia hörhöjä ja että pyöveliksikin houkuttelee useimpia enemmän kuviteltu Jumalan tahto kuin hyvä palkka.

Asia ei ole laskettavissa. Ja tässä käy esimerkistä satunnaisuus eli epäjärjestyksen lisääntyminen (entropia). On ongelmatonta ottaa kenkälaatikosta jokin pingispallo mutta erittäin vaikeaa jopa suunnitella, miten tuon pallon saisi täsmälleen oikeaan kohtaan takaisin. Miten on, kun kenkälaatikon paikalla on messuhalli ja pallot ovat erikokoisia?

Tyhmyyden esimerkkinä olen minä. Pidin lapsena kovasti Taranin apinasta, jonka nimi oli Cheetah ja joka istui joskus Tarzanin olkapäällä. En edes käsittänyt, että se oli poikanen, koska aikuinen simpanssi paina yli 50 kiloa ja on ainakin puolitoista metriä pitkä. Pelkästään Tarzania puolustaakseen tuo veikeä olento hyppäsi joskus rosvon niskaan ja kiskoi tätä tukasta.

Todellisuudessa simpanssi on puolitoista - kaksi kertaa voimakkaampi kuin ihminen, hyvi nopea, aika agressiivinen ja niin erinomainen tappelija ettei Tarzanilla olisi mitään mahdollisuuksia sitä vastaan, luultavasti ei edes puukon kanssa. Keskinäisissä yhteenotoissa simpanssi repii toiselta ensin korvat päästä ja sitten silmät ja tapettu vastustaja revitään käsivoimin kappaleiksi.

Toivo ja Usko

 

Tässä eräänä päivänä tulin uskoon. Se ei ole minulle mitenkään uutta. Usein minua häiritsevät Vanhan testamentin osien pronssikautinen ajatusmaailma ja kielellinen sekavuus. Välillä kyllästyn Uuden testamentin poliittisuuteen. Koska olen vakavissani opiskellut sekä dogmatiikkaa että systemaattista teologiaa, tunnistan kirjoitusajan puolueet - Paavalin puolue, temppelipuolue, aleksandrialaisuus.

Ymmärrän hyvin lähetyssaarnaajien ongelman. Jo Amerikassa 1600-luvulla toimineet jesuiitat opettelivat kieliä ja julkaisivat yhteenvetoja keskusteluistaan “alkuasukkaiden” kanssa. Greber ja Wengrow perustelevat, että niillä oli suuri merkitys Euroopassa muu muassa siihen, mitä me sanomme valsitusajatteluksi, eli Rousseau, Voltaire jne.

Myös Kiinassa toimineet kristinaatten levittäjät ajoittain huomasivat, miten takapajuisina kiinalaiset pitivät heitä. Sitä he eivät kai huomanneet, että tuohon asenteeseen saattoi olla aihettakin. Ja sama koskee Intian osia. Kuvassa kätevä keino latinaa osaaville oppia kreikkaa, jos käytettävissä on esimerkiksi Pakarisen kielioppia ja sanakirja, joita kyllä on verkossa paljon. Kirjan kieli on melkein puhekieltä. Omissa kahdessa klassisessa kielessämme on se ongelma, että rakenteet ja sanavalinnat ovat usein kovin hienostuneita. Siksi epäilen, että jopa Caesarin “Gallian sota” oli toistaitoisille tarkoitettua propagandaa. Kili on niin helppoa.

Niin, lähetyssaarnaajat, mikä on tämä suuri henki, josta ei oikeastaan saanut teh kuvaa ja jonka nimen lausuminen oli erikseen kielletty. Tuota käskyähän Jeesus itse näyttäisi rikkoneen hyvin ahkerasti. Siis jumalalla oli vain yksi poika eikä yhtään tyttöä. Ja tämän pojan hän toimitti surmattavaksi jokseenkin kovakätisten roomalaisten hallitsemaan maakuntaan keskenän kilpailevien ylipappien yllyttäessä.

Tarina on omituinen ja jokseenkin vastenmielinen.

Minulle, joka en jaksa uskoa kaikenlaisia pikku nuken syntejä pilven päältä kyttäävään olentoon, jolla luulisi olevan parempaakin tekemistä, oma tulkintani palautuu mieleen, kun katselen Trumpin ja Putinin kasvoja ja muistelen amerikkalaista ilkeyttä: ostaisitteko tämän näköiseltä henkilöltä käytetyn auton. 

Ne amerikkalaiset intiaanit kammoksuivat eurooppalaisia, jotka olivat koko ajan sortamassa toisiaan rahan takia. Monilla heistä oli aavistus, että rahakasa johtaa vallan keskittymiseen ja vallan saanut viis veisaa muista ihmisistä haaveillessaan, miten saisi vielä enemmän rahaa.

Tulkintani ristiinnaulitsemisesta on ehkä peräisin Bachin passioista, joissa ahdistus Öljymäellä on esitetty niin hyvin. Tämä todellinen tai keksitty profeetta, jonka etunimi Jeesus oli yhtä tavallinen kuin Usko, Toivo ja Lempi minun nuoruuteni Suomessa, oli kaikkien pasifistien ja sivareiden huippu. Hän luopui kaikesta vallasta, vaikka sanoi muutamankin kerran, että “isä” ei luultavasti Vanhan testamentin Jumala voisi lähettää tuhansia enkeleitä hänen avukseen.

Rakkaus on sisällöltään harvinaisen epäselvä sana, joka jaoteltiin jo kaksi tuhatta vuotta sitten neljään merkitysryhmään, jotta etenkin “eros”, jota me ehkä sanoisimme seksuaaliseksi vetovoimaksi, ja “agape”, joka viittaa mystiseen rakkauteen. Meidän raamatunkäntäjämme ottivat suomennoksiin tuon sanan, jonka tautalla on germaanisten kielten vanha ahneutta tarkoittava sana. Ja”lähimmäisenrakkaus” pysyi niin epäselvä, että vielä Nietzsche vinoili siitä huomaamatta, että evankeliumien mukaan “lähimmäinen” ona myös “kauimmainen”, mutta toisaalta luomiskertomus oli sortanut näkymättömiin sen, ettei näissä tarinoissa ole yksilöä eikä yksilöllitä tietoisuutta, vaan ekosysteemi ja planeetta, joka on “Jumalan luoma” eli rakastamisen kohde.

Ainakin minulle tuulessa värsieva haavanlehti on elämän sotalippu, ja itse olen kokenut, mitä on (Beethoven - Gellert) “Jumalan kunnia luonnossa”.

Autuaita ovat köyhät – siis ne, joilla ei ole valtaa ja varallisuuden voimaa. Ja evankeliumien kertomusten mukaan päähenkilö hyökkäili rikkaita vastaan.

Sitäpä olisi sietänyt olla kuuntelemassa, kun Frasiscus Assisilainen, köyhäksi ryhtynyt kauppiaan poika, keskusteli Assisissa keisari Fredrik II Hohenstaufenin kanssa, jolla oli aikansa väljin mieli,