Kognitiivinen ajelehtiminen

Tuo termi ei ehkä ole vakiintunut eikä ymmärrettävissä. Lukemani mukaan keskittyminen alkaa hajota noin sekunnin kuluttua, ellei hiiren klikkaus tuota tulosta. Kymmenen sekunnin kuluttua, jos esimerkiksi ohjelma latautuu hitaasti, henkilö on luultavasti jo unohtanut, mitä oli tekemässä, ja purjehtii toisten tuulten ajamana muissa maailmoissa.

Sosiaalipsykologia puolestaan tuo esiin tämän termin yhteydessä, miten arka ja säikky ihminen on käsityksissään itsestään. Opiskelija joka epäonnistuu tentissä ja professori, joka ei saa hakemaansa virkaa tai apurahaa, ovat ainakin bussipysäkille / autokatokseen asti mielestään maailman viheliäisimpiä otuksia, jotka eivät enää tarvitsisi muuta kuin Bilteman halpaa mutta kestävää muoviköyttä, sopivaa liukastusainetta, kuten grafiittia tai mäntysuopaa, ja tukevan koukun, joita muuten saa nykyisin myös maitokaupasta (n. 2”).

Tyypillisesti tämä (esim. Baumeister ”The Self in Social Psychology”) ilmiö, joka on nähdäkseni täysi terveyden merkki, tarkoittaa siivilän läpi sujahtamista. Itse kukin kuljettaa mukanaan eri kokoisia ja kunnoltaan vaihtelevia sihtejä. Ongelma on puhdistus: jääkö sakka eli epäonnistumiset, loukkaukset, muut itsetunnon kolaukset, mätänemään paikalleen, vai onko käytettävissä jokin puhdistusaine?

Tavallisin ja ehkä tehottomin tässä tapauksessa on spriitä sisältävä juoma. On kai silti aihetta pelätä, että ulkonaisesti (utvärtes) desinfioiva aine toimii huonosti sisäisesti (invärtes) käytettynä.

Kaksikieliset nimitykset ovat jääneet mieleen vanhoilta huonoilta ajoilta, jolloin eläinlääkärin ”sialle” määräämää spriitä haettiin apteekista, ja jos kunnanlääkäri oli palkinnut ruhtinaallisesti jotain hyvää veljeä fortisreseptillä, käytöksi oli merkitty ”pyyhkimiseen” ulkoisesti.

Muuan henkinen hajulukko mainitaan kirjallisuudessa nimellä ”incompetence pocket” eli kyvyttömyystasku. Perusesimerkki on musiikki. Jos on punastellut luokan edessä ja saanut laulusta vitosen, siitä syntyy helposti pysyvä pesäero.

Tunsin syvää pettymystä, kun muuan suuresti arvostamani virkatuomari sanoi: ”Olen täysin epämusikaalinen.” Olen aina suhtautunut tuollaiseen joko traagisena vammana tai huolettomasti paljastettuna luonnevikana.

”Matikka on mulle hepreaa vaikka kirjoitin laudaturin pitkästä matematiikasta”, on edelleen tavallinen repliikki etenkin naisen sanomana.

Niitäkin on, jotka kerskuvat sillä, etteivät lue romaaneja ja osoittavat ohimennen esimerkeillä, että tieto on tosi ja tuho tapahtunut.

Jos sivuutamme kliiniset sairaudet, ankaraa epämusikaalisuutta esiintyy, mutta se on harvinaista. Näpätään C ja A ja kysytään, kumpi on korkeampi sävel. Suomalaisenkin tutkimuksen mukaan sävelpuhtauden merkitystä liioitellaan törkeästi myös muusikkopiireissä. Silti esimerkiksi Loiri on todiste suositusta laulajasta, joka on jättänyt harjoittelun niin vähälle, että sekä laulussa että soitossa puhtaus ja rytmi pettävät pahasti; eufemismi on ”jatsahtava”.

Matematiikka-tasku liittyy luultavasti sukupuolirooleihin ja on toivottavasti nyt katoamassa. Kukaties lukuisat opettajasukupolvet ovat saastuttaneet ympäristöä jättämällä huomiotta sen, että keskinkertaiselle koululaiselle funktiot, etenkin polynomit, ovat ehkä abstraktisia ja jäävät siten äkkiä ymmärtämättä. Silloin taitoihin jää paha aukko, jota on yritettävä paikata mekaanisilla säännöillä, kuten ”vakiot ilmaistaan aakkosten alkupään kirjaimilla ja muuttujat loppupään”.

Pidän totena, että pitkästä matematiikasta ei kirjoita ällää osaamatta pitkän matematiikan kurssia. Lukiokurssi on kohtalaisen vaativa, joten osaamattomuus on turhaa puhetta, jos on siitä selvinnyt.

Nämä kaksi, musiikki ja matematiikka, liittyvät myös poikkeukselliseen lahjakkuuteen, joka yleensä saa opettajat ja osan tovereista innostumaan. Poikkeuksellinen lahjakkuus ei ole poikkeuksellista. Useimmat ovat nähneet sitä luonnossa.

Vaikka tunnen itsekin pianonvirittäjiksi syntyneitä ihmisiä, kysymys on luultavasti kognitiivisen ajelehtimisen hallinnasta. Joku voi olla kerta kaikkiaan niin tyhmä, että etenee kuin tavarajuna. Kerran asiaan paneuduttuaan sellainen ihminen ei voi olla oppimatta matikkaa ja musiikkia hyvin tai erittäin hyvin. Liika viisas taas ei opi. Ei anna itselleen aikaa.

Kirjallisuus on eri asemassa, koska siinä on kysymys yhteisestä kielestämme. Kaunokirjallisuuden suhde muuhun tekstiin on kuuntelemisen (lukemisen) kannalta sama kuin hyvän viulun soittamisen suhde arkiseen hyräilyyn.

Kyky tunnistaa kaunokirjallinen teksti on arkinen ja opittavissa oleva asia. Siksi esimerkiksi juristi, joka kehuu olevansa kirjallisuudelle kuuro, tulee todistaneeksi olevansa heikko juristi. Tuomioistuimen päätöksen perusteluista ja väitöskirjoista tekevät hyviä samat piirteet, jotka ovat romaanissakin ansioita: ilmaisevuus, ilmavuus, yksinkertaisuus. Hyvä teksti on kuin mummon satu: kuultu pysyy mielessä ja uusien käänteiden odotus kihelmöittää.

Kiitetty runous vaikuttaa äkkinäisestä käsittämättömältä. Vaikutelma syntyy kognitiivisesta ajelehtimisesta, joka estää huomaamasta kielen syvärakennetta. Eräs jo kuollut nainen tapasi tiuskahtaa minulle: mitä sinä siitä, mitä minä sanon. Kuuntelisit, mitä minä tarkoitan.

Annu

Olisi selvitettävä, milloin hän kuoli, mutta syntynyt hän oli 1923. Nuoremman sisaren hautajaispäivän näen valokuvistani. Nuoremman veljen kuolemantapauksen tapaturmaisesti asevelvollisena olen löytänyt kirjoista. Aika kauan siitä on.

Sota ei surmannut ketään tuosta suvusta; kansalaissodassa kaatui yksi eno aivan nuorena.

Puhe sodasta selvinneistä on ajattelematonta. Annu oli sodan uhri, samoin hänen luutnanttina kotiutettu miehensä, ja tuho näkyy myös heidän lapsissaan.

He olivat molemmat puolisot etuoikeutettuja. Perheet olivat erittäin toimeentulevia ja arvostettuja mutta vailla raskauttavia perinteitä. Annu oli epätavallisen älykäs ja muutenkin lahjakas. Mies oli yhtä hyvä musiikissa kuin urheilussa ja teki työuransa menestyvänä liikkeenjohtajana pörssiyhtiössä. Annu kävi suomalaista yhteiskoulua, mies ja hänen veljensä Normaalilyseon.

Tutustuessamme he olivat nelissäkymmenissä. Heitä oli vaikea ja epämiellyttävä kutsua kylään, koska he riitelivät ja piikittelivät toisiaan koko ajan. Sitä kesti vuosikymmeniä, kunnes he sitten eläkeikään tultuaan erosivat kaikkien hämmästykseksi.

Sekään ei auttanut. Annu menetti nopeasti otettaan elämästä. Mies avioitui uudelleen, uusi vaimo sairastui syöpään ja kuoli, ja mies pian sen jälkeen.

Joskus sähköjunassa tulee mieleen ”Grani”. Suomenkielisetkin ilmaisivat kotipaikkansa noin; se ei ollut vaatimattomuutta.

Ihmiset ajattelevat vaistomaisesti samalla tavalla kuin tiede. Jos parametrit ovat tiedossa, tulos on johdonmukainen. Jos tulos ei toteudu, on aihetta etsiä syyllinen, asianomainen itse tai hänen pahat vanhempansa.

Jos ihmisen selittä, tuloksena ei ole romaani vaan epätotuus, ehkä tietoinen vale. Ihmisen ja ympäristön kuvioitumisen murskaavat kerran toisensa jälkeen järjenvastaiset tapahtumat, joita kukaan ei osaa ottaa huomioon, ainakaan ajoissa.

Ensimmäinen lapsi syntyi sodan jälkeen pahasti vammaisena. Sitä ennen pari oli solminut avioliiton suututtaen vanhemmat perinpohjaisesti. Annu oli lääkintälottana sotasairaalassa. Kun hän kertoi kihlautumisestaan, isä paiskasi leikkaussalissa tarjottimen kaikkine instrumentteineen seinään ja huusi.

Annu oli menettänyt äitinsä ollessaan 15-vuotias ja joutui silloin varaäidiksi pikkusiskolle ja nuoremmalle veljelle. Kuolinsyy oli kohdun ulkopuolinen raskaus. Sitten tuli talvisota ja sen aikana äitipuoli ja myöhemmin kaksi sisarpuolta. Jatkosodan alkaessa lapset olivat huvilalla Porkkalan niemessä, ja Annu joutui hoitamaan sisarukset ja tavaroita osittain tiettömän taipaleen takaa Kirkkonummen asemalle ja sitten sotilaiden keskellä kotiin. Isällä ja äitipuolella oli liikekannallepanon mukaiset tehtävänsä sotasairaalassa.

Koskaan ei sattunut mitään traagista eikä erikoisen kertomisen arvoista. He eivät eläneet onnellisina elämänsä loppuun asti. Kysymys ei ole sadusta.

Syyllistä etsiessä mieleen tulee isä, ja kukaties hiukan eloisat kotiolot. Toisaalta näillä lapsilla oli puusepän tekemät nukenkalusteet ja tietysti lapsen mittojen mukaan valmistetut pikku sohvat, pöydät ja tuolit. Koska vanhat valokuvat ovat tallella, siitäkin on todisteita, että vanhemmat keskittyivät lapsiinsa ja pitivät näitä ihmisinä.

Nähdäkseni kysymyksessä on syiden ketju, joka onkin paras syy elää ihmisiksi. Huolimattomasti eläen ja omapäisesti ratkaisuja tehden kykenee pilaamaan viiden – kymmenen muun ihmisen elämän, ja häiriö on lisäksi perinnöllinen.

Luulen tietäväni Annun isän ja siis Annun kynnyskokemukset. Ensin oli kansalaissota, jonka tapahtumat askarruttivat silloisen lääketieteen ylioppilaan mielt vielä 50 vuotta myöhemmin. Sitten kuoli luultavasti tärkein ihminen, ihailtu veli eli siis Annun setä.

Lupaavien sukulaisten teot paisuvat muistoissa. Tässä tapauksessa kirjoja ja papereita jäi sen verran, että arvio oli oikea. Nuori juristi oli jo väitöskirjatyössä, kun pikkuveli toimitti hänet professorinsa tutkittavaksi ja tämä sanoi, että on se sarkooma, syöpä vatsassa, aivan kuten kandidaatti onkin arvioinut.

Läheisen tukihenkilön yllättävä kuolema ei sovi tieteelliseen maailmankuvaan eikä Saksassa viimeisteltyyn koulutukseen. Vaikka Annun isä todella keskittyi syöpäsairauksiin ja sai aikaan mainioita tuloksia, jokin olin pysähtynyt 1920-luvun lopulla, ja se näkyi, tuntui ja kuului vielä 60 vuoden kuluttua.

Siitä saa uskoa tulevaisuuteen, kun näkee, miten nopeasti vielä hiljan naureskeltu pikaterapia – debriefing – eli menetyksiä kokeneiden ja onnettomuuksiin joutuneiden nopea ja päättäväinen tukeminen välittömästi, teknisiä ja oikeudellisia syitä etsimättä ja psykologisoinnit sivuuttaen, on tullut meillä tavaksi. Kokonaiset sukupolvet kostivat isilleen tehtyjä vääryyksiä ase kädessä. Tarvittiin melkein sata vuotta psykoterapiaa ennen kuin ymmärrettiin, ettei se oikeastaan auta, kun osa terapian tarvitsijoista on jo manan majoilla.